Masennus, nautinto ja seksuaalisuus

Jokainen masennusjakso on hiertänyt kykyäni nauttia mistään. Depressiokuopassa pienetkin ärsykkeet ahdistavat. Sieltä päästyä tunne-elämä on joka kerta jäänyt latteammaksi. Kirjallisuus ja taiteet ovat aina olleet keskeisintä elämässäni, mutta esimerkiksi musiikkia en ole juuri jaksa enää kuunnella, eikä näyttelyissäkään tule käytyä kuin harvoin.
Masennus oireilee välillä ahdistustiloina, jolloin tunteet ovat muodottomia möykkyjä, vaikeita tavoittaa , saati käsitellä. Samalla ne kuitenkin painavat niin, että ajattelun luupit ja negatiiviset kierteet tekevät mihinkään keskittymisen mahdottomaksi.
Sitten sitä helposti ryhtyy juomaan, tupakoimaan ja muihin älyttömyyksiin. Tämä ei kummemmin toipumista edistä. Kokemuksen myötä olen tosin tullut tietoisemmaksi näistä reaktioistani, enkä pakene niitä enää viinaan. Juomisessa on kuitenkin kyse valinnoista. Kykyni tehdä niitä on parantunut.
Nuorempana sitä joutui voimakkaammin sekalaisten persoonallisuuden osien valtaan ja esimerkiksi raiskatun lapsen osani ei osannut kuin hakea helpotusta turtumuksesta tai kääntää vihantunteita itseeni.

Joskus unettomina öinä minulla oli tapana repiä ulkomainoksia, niiden estetiikka riipi mieltäni. Kun ei positiivisia tunteita osannut tuntea, kaikenlainen kevyt, kiva ja mairea tuntui tukalalta. Eipä silti, jos jaksaisin, repisin mainoksia nytkin, kun en tunne itseäni masentuneeksi. Mainoksethan eivät tuo maailmaan hyvää, päinvastoin. Triviaalia mielensisältöä, patologista kulutusta ja luonnonvarojen haaskuuta. Masentunut mieli on nähdäkseni kuitenkin enemmän realistinen kuin negatiivinen. Näinkin rumassa ja turhuuksia keskeisinä arvoina aggressiivisesti kaikkialla markkinoivassa maailmassa on eläimellä haasteita pysyä toimintakykyisenä.

Beckin depressiokyselystä ja muista vastaavista testeistä olen saanut vakavan masennuksen pisteet silloinkin, kun voin paremmin.
Pahimpina aikoina haaveilen vain siitä, että saisin jostakin voimia tappaa itseni. Olen maannut ja syönyt likaisissa lakanoissa pitkiä aikoja. vessa on saattanut jäädä kuukaudeksi vetämättä. Laskuista on ollut mahdotonta pitää lukua, joten ulosottoon on päätynyt kohtalainen summa.
2000-luvun alussa huomasin, että minkäänlainen liikunta ei säännöllisestikään harrastettuna irrota endorfiineja, joten liikkuminen on lähinnä hampaat irvessä puurtamista. Sitä se tosin oli nuorempanakin, kun saatoin jumpata tuntikausia ja samalla valmistaa vesi-vehnäjauhomöhkäleitä mikrossa. Näitä söin, samalla voimistelin ja oksentelin.

Lääkärit tarjoavat lisää lääkkeitä, jotka eivät paranna elämänlaatua mitenkään. Absurdilta ovat tuntuneet tilanteet, joissa tohtorilla on lääkevalmisteen logolla varustettu muistilappupino ja saman firman kynä, joka ei näytä osaavan kirjoittaa kuin itsensä näköisiä reseptejä.

Juominen on auttanut pääsemään hetkeksi irti kehollisesta inhosta ja päänsisäisistä, pilkkaavista, syyttävistä ja uhkailevista äänistä. Tämä on usein johtanut tilanteisiin, joissa katselen itseäni turtana ja välinpitämättömänä, kun teen seksiä jonkun sattumanvaraisen ihmisen kanssa. Etäällä itsestäni koen sadistista kostonriemua, kun saatan itseni näihin surullisiin tilanteisiin. Tiedän, että olen likainen ja pilalla, enkä ansaitse muuta. Fantasioin siitä, että minua käytetään seksiin, kun olen tajuton. Anonyymit miesjoukot ruikkimassa spermaa naamalleni.

Seksuaalista kiihottumista on varjostanut ahdistava vaaran tunne, väkivallan väistämättömyyden ennakkoaavistus. Uhkaa mieleni pakenee dissosiaatioon, jolloin en  koe tapahtumien liittyvän minuun.

Fight, Fuck, Flee or Freeze

Olen tullut huomaamaan, että kaikki eivät koe rapussa tai kadulla vastaan tulevien ihmisten ja koirien satunnaisia, välinpitämättömiä kohtaamisia yhtä intensiivisesti kuin minä. Jokainen lähestyvä ihminen kohottaa mielen ja kehon hälytystilaa, oli sitten tuttu tai ei.

Käyn samanaikaisesti läpi skenaarioita seksistä, väkivallasta, pakenemisesta tai jähmettymisestä kunkin potentiaalisen kohtaamisen yhteydessä. Koiriin tosin ei niinkään tuo seksuaalinen puoli liity juurikaan, mutta mietin silti, miten työnnän peukalot silmiin tai kuristan, väännän niskat nurin samalla kun hauva järsii kättäni tai kaulaani auki.

Vaikka nämä prosessit eivät tapahtuisi selkeän tietoisella tasolla, kehoni ei koskaan unohda olla käyttämättä tilaisuutta nostaa hälytystilaa normaalista kauhujäykkydestä kiivaampaan kellonsoittoon.

Tämä tekee kotoa poistumisen useimmiten hyvin uuvuttavaksi. Sen jälkeen, kun lopetin toistaiseksi juomisen vuosi sitten, on ihmispitoisiin tilaisuuksiin ja rientoihin meneminen tuntunut entistä vaikeammalta. Jos sitten uskaltaudun tuttujen, mukavien ihmisten pariin, vaatii se usein monen päivän toipumisen. Mantelitumakkeissa hehkuu ja värisee pitkään, vaikka mitään konfliktia ei todellisuudessa olisi ilmaantunut.

Naisia katson sekavin tuntein, yritän olla tuijottamatta, enkä varsinkaan rupea tuntemattomille avautumaan siitä, miten heidän pulleat pohkeensa tai somat possunnenänsä kohottavat mielessäni
laittomia ajatuksia kammottavista irstauksista. Miehistä en ole samalla tavoin kiinnostunut kyrpää lukuunottamatta. Heissä näen lähinnä väkivallan uhkaa. Väkivalta on toki sisälläni kietoutunut seksuaalisuuteen hyvin tiiviisti.

Hämmästelen huolettoman oloisia naisia ja miehiä, jotka kuulokkeet korvissa liikkuvat kaupungilla. Itse en moiseen uskaltaisi ryhtyä. Monta kertaa olen säästynyt pahemmilta vammoilta juuri siksi, että olen ehtinyt reagoida siihen, kun joku ennen iskua tai potkua ilmoittaa, että "Nyt sä kuolet".

Paljon kuulee puhuttavan miesten etuoikeudesta tuntea olonsa turvalliseksi julkisilla paikoilla. Itse en ole tästä päässyt nauttimaan. Tosin mies  joutuu julkisella paikalla väkivallan kohteeksi naista todennäköisemmin, vaikka julkinen keskustelu tämän mielellään unohtaa. Mieleni kieroutumat ovat lisäksi suojanneet minua esimerkiksi itsensäpaljastajien esitysten ahdistavuudelta. Naisena saattaisin reagoida toisin. Ikääntymisen ja tyylin muuttumisen myötä nämä heppihemmot tosin ovat hävinneet.
Ehkä kännykkäkameroiden ilmaantuminen on myös vaikuttanut skeneen.

Ajatus raiskaamisesta tai raiskatuksi tulemisesta hirvittää ja kiihottaa ja tulee arvioiduksi lukemattomia kertoja niinäkin päivinä, kun olen ulkokunnossa.

Käytännössä usein jäädyn, sanavarastoni lakastuu ja ilmaisuni on niukkaa, kömpelöä tai täysin lukkiutunutta. Saatan seurata sivusta, kun joku persoonallisuuteni puoli yrittää selvitä sosiaalisista kohtaamisista miten kuten, kykenemättä olemaan kokonaan paikalla. Silloin tuntuu, että en voi mitenkään vaikuttaa siihen, mitä sanon tai jätän sanomatta. Saatan paljastaa henkilökohtaisia inhottavuuksia, joita olisi parempi jättää julkituomatta.

Sekavana, yksin ja yhdessä

Kehon reaktiot ovat paljolti tahdosta riippumattomia. Raiskattava nainen voi kostua tai laueta, vaikka emotionaalisesti kokee kauhua ja kipua. Keho yrittää suojautua vahingoittumiselta.
Syntymättömät saavat erektioita jo kohdussa.
Imettävä nainen voi saada orgasmin.
Eräs baarityöntekijä kertoi puhuneensa asiakkaalle tiskillä ja pyöritelleensä kädessään kahta biljardipalloa. Yllättäin hän koki ns. hekumanhuipun. Tilanteessa hän ei muuten kokenut olleensa kiihottunut.

Harhailevia mielensä osiakin on vaikeata paimentaa. Tämä sisäisen elämän rikkaus kompastuttaa käytännön tasolla. Keräilen kadulta mielenkiintoisia esineitä-joku voisi sanoa roskia-myöhempää käyttöä varten. Näistä on rakentunut pikku yksiöön sellainen linnake, että kenenkään kyläileminen on jo mahdotonta.

Fantasiat ovat usein väkivaltaisia, oletettavasti muillakin kuin itselläni. Traumatisoitumisen myötä rajansa menettänyt ihminen saattaa ajautua toteuttamaan näitä ja joutua vaarallisiin tilanteisiin. Itselääkintä viinalla ja muilla turrutteilla liukastaa polkua itsetuhoisiin hekumanhetkiin. Eheämpi ihminen  osaa paremmin ottaa huomioon kontekstin turvallisuuden.

Sisäiset äänet kuoroavat nytkin, että nynnyt tahtoo turvallisuutta. Koti, uskonto, isänmaa ja keltainen noutaja. Myönnä suoraan, että elämää on vain liassa ja vaarassa. Perheautolla, lastenistuin takana, päädyt kuitenkin kruisailemaan nistihuorien perässä. Se vasta noloa on. Ja kovin tavallista.

Kaaosta hakevat äänet kertovat minulle, että ihmisen tulee ylittää kaikki rajat, suunnata tähtiin ja tulla jumalaksi. Jostakin syystä neuvot ovat johtaneet ihmiseritteiden seassa rypemiseen, heräämisiin oudoissa paikoissa ja arveluttaviin lähikontakteihin tuntemattomien kanssa.

En ole koskaan kokenut tai kaivannut perheidylliä. Saati traditionaalisempaa mallia, jossa useampi sukupolvi rutsaa keskenään.

Yhteisasumisestakin on kokemuksia. Kämppikset lähtivät radalle ja jättivät lemmikit ruokkimatta. Kerran oli joku piilottanut vastuulleni jätetyt lemmikkirotat vaatekaappiin. Sama kaveri tuli kerran läpi huoneeni lasiovesta. Yksi purki puhelimen osiin aina poistuessaan ja piilotti palat. Kotiin palatessa saattoi joku tutuntuttu olla viemässä mattoani mukanaan, kuulemma ihan luvan kanssa. Porukat saattoi myös löytää ringistä nauramassa päiväkirjoilleni. Rennon meiningin kutsumana tulivat känniset kaverit useamman kerran alaoven lasin läpi yöpaikan toivossa.

Eipä sitä itsekään aivan täyspäinen ollut. Kun en alkanut yhden tytön kanssa suhteeseen, hän veti purkillisen epilepsialääkkeitäni ja vääntelehti sängyssä muutaman päivän kykenemättä hallitsemaan liikkeitään tai puhumaan. Kenellekään ei tullut mieleen soittaa ambulanssia.

Mielisairaalassa

Mikäs helvetin homo se täältä tulee!
Näin huudahti hoitohenkilökunnan jäsen, kun minut kärrättiin  ambulanssista ensiapuun
auto-onnettomuuden jälkeen.
Kirurginen ei varsinaisesti ollut mielisairaala, mutta se ei maallikolle heti auennut. Ensimmäisen yön
kuuntelin, kun viereinen potilas itki ja valitti taukoamatta, että kun ihminen ei edes itsemurhaa osaa tehdä. Hän oli purkanut pistorasiasta kuoren ja työntänyt sinne haarukan tai jotakin sen tapaista. Sormet olivat mustuneet.
Leikkauksen jälkeen osastolla pasteeraili levottomasti mies, jonka käsivarsi näytti berliininmakkaralta. Turvonnut, punainen möykky kellertävässä verkossa. Lopulta hän hyppäsi parvekkeelta karkuun. Sairaalan ulkopuolelta oli todennäköisesti helpompaa löytää kipulääkkeitä.
Reisiluu poikki en itse päässyt pakenemaan. Luu lyheni pari senttiä. Sisälle laitettiin metallitanko, mutta koipi saumattiin vinoon. Jalkaterä osoittaa ulospäin, mikä on tuhonnut polvinivelet. Arpikudokset painavat hermoja, eikä kipuun löytynyt lievitystä kuin vasta pari vuotta sitten.
Potilasvahinkolaki tuli voimaan vasta vuonna -87, joten sitä ennen sai hullutella vapaasti.

Ihan oikeaankin mielisairaalaan on taivuteltu useamman kerran. Suostuin kuitenkin vain päiväosastolle, jossa vietin kahdessa erässä yhteensä puolitoista vuotta. Siellä hullut enimmäkseen joivat kahvia ja polttivat sätkiä. Innostuin kahvittelusta niin, että vaivihkaa sujauttelin paketteja poveen myöhempää käyttöä varten.

Välillä oli istuntoja lääkärin kanssa. Näistä muistan lähinnä hänen lyhyen hameensa ja lihaksikkaat pohkeet. Hän laittoi niitä ristiin, sitten taas avasi. Tätä tuijotin ties kuinka monta tuntia hiljaisuudessa, himon riivaamana.

Toimintaterapiaakin oli. Siellä kiltti täti kehui sormivärisotkuja. Hoidollisesti paikan merkitys oli jokseenkin mitätön. Kunto laski, en saanut nukuttua muutamaan vuoteen juuri lainkaan. Saatoin tosin simahtaa bänditreeneissä kesken soiton.

Kiinnostavia tyyppejä siellä kuitenkin tapasi, osa kykeni jopa puhumaan. Yksi oli vartijankierroksellaan kohdannut kaksi avaruusolentoa, joilla oli kultaiset vyöt ja viesti rauhasta maan päällä. Toisen nimi oli Yamm, toista en muista. Vastuullisena työntekijänä vartija teki ilmoituksen ylemmälle taholle, ja on siitä lähtien ollut potilaana. Harhoja tai muuta poikkeavaa en hänessä huomannut. Lääketokkurassahan siellä olivat kaikki. Potilaat ainakin.

Jostakin ilmaantui diagnooseja. F.21, skitsotyyppinen persoonallisuus. F61.0, laaja-alainen persoonallisuuden häiriö. F32.9, tarkemmin määrittelemätön masennus. Kaksi ensimmäistä katsottiin parantumattomiksi.
Kun vihdoin pääsin terapiaan vuosikymmeniä myöhemmin, ei terapeuttini huomannut merkkejä kuin masennuksesta ja valistuneemmalla ajalla löydetystä traumaperäisestä stressireaktiosta, F43.1.
Ihme on tapahtunut.

Psykiatrisista hoitokontakteista

Puolustusvoimien kutsuntatilaisuuteen saavuin viimeisenä, ja poistuin ensimmäisenä.Minut raahattiin poliisin toimesta ulos, kun vaadin saada välittömästi oman panssarivaunun. Meikkiä oli tietysti enemmän kuin missikilpailuissa koko katraalla.
Tästä alkoi urani psykiatrian kiehtovassa maailmassa. Pääsin tekemään mustetahratestejä, istumaan syyttävästi tuijottavan, ilmeisesti mykän sedän ja kehystetyn Freudin katseen alle useammaksikin kolmevarttiseksi.
Lapsuuden seksuaalinen hyväksikäyttö oli tabu. Siitä kertoessani sain vastaani hiljaisuutta, väisteleviä katseita ja epäilyksiä psykoottisuudesta. Jokunen tohtori tuntui myös näkevän minut jonkinlaisena demonisena nymfinä, kuten Humbert Humbert Nabokovin Lolitassa.

Kun kerroin polttaneeni kerran tai kaksi pilveä muutaman vuoden aikana, se kirjattiin ankaraksi huumeidenkäytöksi. Sitten alkoi sataa erilaisia pillereitä, joiden kerrottiin tasaavan mitä erilaisimpia asioita. Aluksi psykoosilääkkeet olivat ainoa ja lopullinen totuus, kun minusta alettiin muovaamaan kunnon kansalaista. Vaikutukset olivat kieltämättä huomattavia, rajaton käytökseni muuttui entistä ailahtelevaisemmaksi.
Myöhemmin ainoa ja viimeinen totuus koki muodinmuutoksen. SSRI-mielialalääkkeet pitivät hyvin hereillä jännittävillä sähköiskuilla. Vaikutus muistutti usein jonkinlaista huonoa amfetamiininkorviketta. Aloin pakkomielteisesti kosketella kielellä hampaitani monimutkaisien geometristen kaavojen mukaan, jotka loputtomasti hakivat tasapainoa ja kuvion täydellistymistä. Vastaavia pakko-oireita ilmaantui monia, hiukan valmisteesta riippuen.

Psykopaattista puolta masennuslääkkeet toivat kivasti esiin, tunnekylmyys ruokki antisosiaalisuutta ja heikensi impulssikontrollia. Kädet ja jalat hikoilivat, pahoinvointi ja kakominen ei tahtonut millään hellittää. Kädet puutuivat niin, että soittaminen vaikeutui.
Kun kerroin sivuoireista, lääkäri lausui vuosikymmenten varrella tutuksi tulevan mantran "Nää on ollu hyvin siedettyjä". Lupauksista huolimatta sivuoireet eivät lakanneet vuosienkaan käytön jälkeen.
Huoran hommissa tämä oli sikäli näppärää, että en enää saanut orgasmeja, oli rynkytys miten vimmaista tahansa. Orgasmi nimittäin on aina tuonut minulle inhottavan olon. Monilla asiakkailla oli jonkinlaisena pyhänä velvollisuutena tuottaa minulle "tyydytystä". Heillä vatkaaminen sai epätoivoisen raivokkaita ulottuvuuksia.

Siirtyminen tietokoneaikaan oli myös mielenkiintoinen. Koneita ei kukaan oikein osannut käyttää. Eräskin tohtori kamppaili koneensa kanssa koko istunnon, ottamatta ainoatakaan katsekontaktia.
Asumistilanteeni ollessa hiukan epämääräinen minulla oli tapana tallustaa tiskille ja varata aikoja face to face. Tämä ryppyyntyi, kun uusi virkailija sai raivarin, eikä osannut muuta kuin huutaa, etä täällä on aina varattu kaikki ajat puhelimessa, ja niin tehdään vastakin.

Sittemmin aikoja ei tahtonut irrota muutenkaan, käskettiin vain terveyskeskukseen hakemaan lisää lääkkeitä.

Terapia evättiin vaihtelevista syistä. Vakinaisen asuinpaikan puute oli yksi, kolmekymppisenä liian korkea ikä. Sain myös kuulla, että diagnooseistani F.61.0, laaja-alainen persoonallisuuden häiriö, on suomeksi parantumaton luonnevika, joten terapia on turhaa.

Neljän vuosikymmenen aikana kenttä kuitenkin muuttui,  PTSD eli post-traumaattinen stressioireyhtymä oli uusi musta, ja minulle myönnettiin kaksi vuotta terapiaa kaupungin tukemana. Pääsin hyvälle alulle, mutta jatko näyttää epävarmalta. KELA ei toivottomille tapauksille terapiatukea heruttele.

Keho ja häpeä

Häpeä tuntuu kehossa kaikkialla. Samaan aikaan sitä on ikäänkuin olematon ja liikaa olemassa.
Kehollinen dissosiaatio aiheuttaa sen, että törmäilen tutuillakin paikoilla oleviin esineisiin, kolhin päätäni ja leikkaan sipulin ohella sormiani.
Toisaalta liikun usein varovaisesti, mistä syystä saan syliini sellaisia kissoja, jotka eivät kuulemma
muuten tule ikinä varsinkaan miesten syliin.

Terapian kautta dissosiaatio on onneksi helpottanut, laastaria kuluu nyt vähemmän.
Voimakkaimmin häpeä tuntuu polvien ja kaulan välissä. Koko se alue tuntuu enimmäkseen jotenkin likaiselta ja myrkylliseltä. Siksi en ole oppinut esimerkiksi uimaan. Muiden kanssa saunominen on onnistunut lähinnä humalassa. Usein on vaikeata mennä suihkuun, vaikka ketään ei ole näkemässä.

Yli vuosi sitte kävin itsepuolustuskurssilla, joka johti sellaiseen trauma-aktivaatioon, etten ole sen jälkeen kyennyt menemään kuntosalille. Kaikki ne miehet karvoineen ja ihoineen eritehuuruista tiheässä ilmassa, kovien metalliesineiden kolahtelu ja hysteerisen siirappinen pop-tahna taustalla.
Liikaa.
Kun talossa oli julkisivuremontti, aiheutti kohoavilla rakennustelineillä yllättäen ilmaantunut
äijämies kahden viikon akuutin paniikin. Mieslääkärien kanssa on myös vaikeata pysyä tajuissaan.

Oikeastaan en tahtoisi pitää paljaana kuin käsiäni kyynärpäistä sormenpäihin. Tämäkin vyöhyke muuttuu melko hyödyttömäksi silloin, kun tilanne vaatii instrumentin hallintaa ihmisten ilmoilla soittaessa. Kädet tärisevät, soinnut ja asteikot katoavat muistista. Sama julkisessa laulamisessa.
Vaikka olen jokusena vuosikymmenenä näpräillyt ääniteknisten laitteiden kanssa muutenkin, piti esimerkiksi miksauskeikat jättää pois, koska yksinkertaisimpienkin kytkentöjen hallinta katosi stressitilanteissa monesti dissojen sumuun.

Kun mielen toimivammat osat poistuvat paikalta, on myös vaikeata kommunikoida sitä ettei tänään ole sopivaa koskettaa. Viattoman ystävällinen kosketus voi sitten ajaa persoonallisuuden eheämmät osat entistä kauemmaksi. Ulkoisesti tämä ei välttämättä juurikaan näy. Tilanteesta irti päästyäni saatan sitten yksinäni yökkäillä ja täristä peiton alla pitkäänkin.

Niinpä vietänkin toistuvasti vaihtelevan pituisia jaksoja piilossa kaikelta mahdolliselta fyysiseltä läsnäololta. Nuorempana usein vain yksinkertaisesti säntäsin juoksuun, kun vauhkous yllätti. Nykyisin ei juoksu enää jalkavamman takia välttämättä luonnistu.

Varsinkin seksisuhteissä äkillinen kylmyys tai paniikki on aiheuttanut konflikteja. Olen pystynyt olemaan kokonaisesti läsnä vain satunnaisissa tai kaupallisissa kontakteissa. Nykyinen kumppanini on ensimmäinen, joka on asiaa ymmärtänyt. Kesti tosin pitkään, ennen kuin lakkasin säikkymästä hänen kevyitä, rauhallisiakin kosketuksia.

Minkäänlaiseen seksuaaliseen kanssakäymiseen en tällä haavaa kykene. Nukunkin vaatteet päällä.
Seksuaalisesti minun on hankalaa edes kuvitella mitään rajattoman holtittomuuden ja täydellisen jäätymisen välillä.

Fantasiat ovat toki aktiivisia, jopa piinallisia. Enimmäkseen ne liittyvät pakottamiseen ja väkivaltaan. Olen sekä tekijä että uhri. Näen itseni japanilaisena koulutyttönä,  jolle tehdään pahaa. Kai tuo on jonkinlainen fetissoitunut viattomuuden kuva, kun itseltä jäi se viattomuuden aika välistä.

Kleptomania, pyromania ja nälkä

Enoni hyväksikäytön alettua ilmeni minssa oire, joka jatkui pitkälle aikuisikään. Varastin aluksi pieniä summia rahaa, lähinnä kolikoita äidin lompakosta. Ostin niillä koottavia hävittäjälentokoneita. Sota kiinnosti, piirsin paljon taistelutilanteita. Näissä ei ollut sankariyksilöitä, vain koneita, jotka tappoivat muurahaisen kokoisia ihmishahmoja.
Kokosin laitokset huolelliseti, ja sainkin pian lisätuloja rakentamalla niitä laiskemmille lapsille, jotka eivät osanneet liimata yhtä sotkuttomasti tai maalata siististi.
Tulen tuhovoima oli kiihottava. Asuttamassamme HOASin opiskelijatalossa oli alakerrassa harrastehuone. Siellä sytytin vaahtomuovisen pomppuhevosen ja heitin sen tiskialtaaseen. Liekit tarttuivat kuivauskaapin muovisiin rakenteisiin. Pakenin savua. Paloautojen ja yleisen kaaoksen seassa huomasin, että mustuneisiin käsiini ei kiinnitetty huomiota, vaan tekijöiksi arveltiin teinejä.

Tökeröin lapsuuden aikainen varkauteni sattui, kun isoäiti tuli Lapista käymään. Otin saman tien hänen lompakostaan kaikki rahat, 200 markkaa. Lähdin kaupungille ja ostin kasetteja, joista erityisesti Sex Pistolsin debyytti sytytti minussa huikean kipinän. Kotiin palatessani minua odotti synkkä kaksikko. Ankarasta kuulustelusta huolimatta en koskaan tunnustanut tekoani.

Teininä kotoa muutettua rahat olivat tiukalla. Söin enimmäkseen kaurahiutaleita ja vettä. Jos olin menossa juomaan, en sitäkään hinta/kännisuhteen maksimoidakseni. Ammattikoulussa sai onneksi ruokaa. Nälkä ajoi minut kerran myös väkivaltaan. Ruokalinjalla eräs opettaja alkoi poimimaan lautaseltani perunoita pois, koska hänestä niitä oli liikaa. Eläimen valkoisella raivolla iskin haarukalla hamuavaa kättä. Tämä johti melkein erottamiseeni koulusta, mutta myös siihen, että vähävaraiset opiskelijat alkoivat saamaan muuten roskiin heitettäviä ylijäämäruokia mukaansa.

Tästä oivalsin väkivallan välttämättömyyden luokkataistelussa. Koin, että köyhälistöllä ei ole ainoastaan oikeus, vaan jopa velvollisuus tehdä näitä tulonsiirtoja. Stahanovilainen tehokkuuteni johti siihen, että tietyt tuotteet poistuivat muutamasta kaupasta kokonaan.

Muistan syöneeni kadulta purilaisenjämiä, joissa oli kengänjälkiä. Jos pääsin porvarillisempiin koteihin kylään, hivutin säilykkeitä taskuihini. Myöhemmin keksin tonkia syötävää kahviloiden roskiksista. Varsinkin ortoreksiavaiheessa vohkin kalliita elintarvikkeita kaupoista. Lampaanviulu taisi olla suurin yksittäinen artikkeli. Alkosta irtosi viinejä.

Tyttöystävä kinusi televisiota. Hoidin sen Anttilasta. Myöhemmin häämatkalla Portugalissa menimme tavarataloon. Työkaluosastolta sivuleikkurit, niillä hälytin irti lastenvaunuista ja kakara istumaan. Sem problemas!

Päädyttyäni Lontoossa solmio kaulassa levykaupan vartijaksi nyysin lounaani viereisestä putiikista joka päivä.

Nyttemmin kleptoilu on haihtunut, ja vaikka tuli edelleen viehättää, en ole myöskään enää pyristellyt Herostratoksen tavoin.